Hanhisuon metro ja muita talvitarinoita

”No, ensimmäisestä talvesta selvitty, miten meni?" on tervehdys, jonka kuulen usein näinä päivinä. Menneen talven tunnelma mittaa, kuulunko tänne, vai piipahdanko.

Hanhisuon koulu muistuttaa monia paikkoja, joissa olen piipahtanut. Luokkahuoneissa tuoksuvat virolaiset puutalokaupunginosat Supilinn ja Karlova. Korkeiden ikkunoiden takana pyryttää lunta taukoamatta, niin kuin Tartossa. Myöhemmin Hanhisuota ympäröivät pellot tulvivat kuin Emajõgi keväisin, niin että osaan taloista pääsee vain saappain tai soutuveneellä. Nahkeat tulppaanit nitisevät, kun niitä kimppu toisensa jälkeen asetellaan maljakkoon. Joskus niitä ostettiin muutamalla kroonilla pieniltä vironvenäläisiltä torimummoilta, nyt urjalalaisesta K-marketista tarhamatkan varrelta.

Hanhisuon koulun keittolassa on ruokakomero, joka johtaa Pariisin metroon. Lämminvesivaraaja humisee. Komeron väkevässä tuoksussa on sähköä, kukkaisia puhdistusaineita, multaisia puutarhahanskoja, epäjärjestystä ja hiiren papanoita. En oikeastaan edes tiedostanut, että Pariisin metron tuoksu on jollakin tavalla ikoninen, ennen kuin komeron riivaamana googletin sen. Tuoksua kuvaillaan kumiseksi Seinen, viemäreiden ja makeiden leivonnaisten sekamelskaksi, joka nousee metrotunneleista ylös kaduille lämpimiksi tuulahduksiksi. Toisinaan käyn levähtämässä ruokakomerossa, tyynnyttämässä tai yllyttämässä matkakuumetta.

Mutta anopin luuttu yltää myös tänne. Syntymäpäivänään anoppi hurvittelee tyhjentämällä komeron, kipuamalla ylähyllylle kaksinkerroin rätin ja pesusoikon kera, kuuraamalla vimmaisesti. Seuraavana päivänä Pariisin metro tuoksuu enää pelkältä keittiönpuhdistusaineelta, vastamaalatulta lautalattialta sekä siisteihin riveihin pakatuilta kuivatarvikkeilta. Kertaheitolla se lakkaa olemasta Pariisin metro.

 

Hanhisuon pyykinpesukoneessa jyskyttää sen sijaan ruotsinlaiva. Tiesitkö, että olen asunut vuosikausia ruotsinlaivalla? Koneesta vasta vedetty villapyykki (jota täällä muuten kertyy ainakin kolme kertaa enemmän kuin aiemmissa talvissani) muistuttaa vesi-imurilla pyyhkäistyä, nukkaista kokolattiamattoa. Tuoksussa on hyttiemännän ravistamia, sähköä säkenöiviä lakanoita.

Eniten Hanhisuon koulu muistuttaa kuitenkin vesilahtelaista sukutilaani Pihlajamäkeä, mikä tosiasiassa lienee suurin yksittäinen syy, miksi alun perin muutin tänne. Pihlajamäki tuntuu yksityiskohdissa, askelten narinassa, halkojen kalahduksissa, portaiden joka kaarteessa.

Pihlajamäen läheisyys huikaisee. Hätkähdän joka kerta ohittaessani Pihlajamäelle kääntyvän risteyksen arkisella matkallani koirapuistoon, Ideaparkiin, Terveystaloon. Luulin todella, ettei tätä risteystä ole olemassa kuin lapsuuteni loputtomissa, lämpimän heinäisissä maalaiskesissä. Nyt Pihlajamäellä voi piipahtaa milloin tahansa iltapäiväkahveilla, mäenlaskussa ja koiralenkillä (tosiasiassa näin tulee tehtyä tietenkin ani harvoin, mutta joskus tärkeämpää onkin, että itse mahdollisuus on kuitenkin olemassa).

Käperrymme Hanhisuolle, emmekä piipahda enää oikein missään.

”No, ensimmäisestä talvesta selvitty, miten meni?”

Mietin Tarttoa ja Pariisin metroa, Viking Linea ja lapsuuden kesänviettopaikkaa. 

”Oikein hyvin, kiitos kysymästä.”